Eternals (2021)

Ohjaus: Chloé Zhao

Kesto: 2h 38min

Julkaisuvuosi: 2021

Pääosissa: Gemma Chan, Angelina Jolie, Richard Madden, Selma Hayek, Don Lee, Lauren Ridloff, Lia McHugh, Brian Tyree Henry, Kumail Nanjiani, Barry Keoghan, Kit Harrington, Harish Patel

// Vuoden 2021 kolmannessa Marvel Cinematic Universen neljänteen vaiheeseen kuuluvassa elokuvassa tavataan Eternalsit, eli Ikuiset. Jokainen Ikuinen on oppinut erilaisen tavan hyödyntää voimiaan ja kymmenen hahmon joukosta löytyy niin mielenhallintaa kuin mahtavia taistelutaitojakin. Jo tuhansia vuosia sitten Ikuiset on lähetetty Maahan Selestiaali Arishemin toimesta taistelemaan ihmisiä uhkaavia Deviaaneja vastaan. Deviaanit hävitettyään Ikuiset ovat sulautuneet elämään ihmisten sekaan kuka mihinkin päin maapalloa. Avengers: Endgamea seuranneiden tapahtumien ansiosta uusi uhka lähestyy taas ja ryhmän on jälleen löydettävä toisensa. Useiden kääteiden jälkeen Arishemin suunnitelma alkaa epäilyttää osaa Ikuisista ja lopulta koetuksella on vuosituhansien ystävyys ja samalla koko maapallon kohtalo. //

Viime vuoden parhaan elokuvan Oscarin saaneen Nomanlandin (2020) ja samasta elokuvasta parhaan ohjauksen palkinnon voittanut ohjaaja Chloé Zhao on päässyt sukeltamaan supersankarien maailmaan ja tuo nyt valkokankaille elokuvan, jonka näyttelijäkaarti koostuu varsin vaikuttavista nimistä. Ikuisten rooleissa nähdään Selma Hayek (Ajak), Richard Madden (Ikaris), Angelina Jolie (Thena), Gemma Chan (Sersi), Don Lee (Gilgamesh), Lauren Ridloff (Makkari), Lia McHugh (Sprite), Brian Tyree Henry (Phastos), Kumail Nanjiani (Kingo) ja Barry Keoghan (Druig). Poppoon täydentää vielä Kit Harringtonin Dane Whitman ja Harish Patelin Karun. 

Elokuvan kesto on huimat 2h 38min, mikä on ymmärrettävästi toisille aivan liian pitkä aika. Koin itsekin aika-ajoin, että jotkin kohtaukset tuntuivat tarinan kannalta hieman irrelevanteilta tai kestivät vähän turhan pitkään. Toisaalta nyt kun ruutuaikaa on vaikka muille jakaa, pääsevät kaikki hahmot esiin melko monipuolisesti ja elokuvalla on aikaa pohjustaa itseään rauhassa. Asiaa on nimittäin paljon ja katsoja joutuu muutaman kerran kertailemaan tapahtumia mielessään. 

Tarinan kaari on Eternalsissa kuitenkin varsin sujuva. Juoni polveilee rauhallisempien dialogien ja toinen toistaan massiivisempien actionkohtausten välillä, pitäen katsojan kiinnostuksen koko ajan yllä. Vaikka esimerkiksi Selestiaalit eivät ole MCU:ssa mitenkään uusia hahmoja, paneudutaan Eternalsissa niihin aivan uudella intensiteetillä. Eternals on siis samalla sekä taustatarina, että katsaus tulevaisuuteen.

Hyvää elokuvassa on sen diversiteetti. Mukana on MCU:n sekä ensimmäinen seksuaalivähemmistöön kuuluva hahmo että viittomakielellä viestivä hahmo. Erilaisia etnisyyksiä edustavat Ikuiset täydentävät ryhmänä toisiaan ja hahmoille on kirjoitettu monia hupaisia keskusteluita. Muutamiin hahmoihin ehtii kiintymään leffan edetessä eikä pientä romantiikkaakaan ole unohdettu tarinasta. Elokuvan pituudesta huolimatta hahmojen määrä on kuitenkin niin suuri, että osa nousee muita enemmän valokeilaan. Tähän on vaikuttanut selkeästi myös hahmon taustalla olevan näyttelijän tunnettavuus, sillä elokuvan suurimpina tähtinä korostuu luonnollisestikin Angelina Jolie, Selma Hayek, Richard Madden ja Gemma Chan. 

Lopputekstien lomassa nähdään Marvelin tuotannoille tuttuun tapaan kaksi erillistä kohtausta, joista varsinkin ensimmäinen on jo ehtinyt herättää sosiaalisessa mediassa paljon kuhinaa. Valitettavasti olin itse spoilaantunut kohtauksesta jo etukäteen joten yllätysmomentti jäi saamatta, mutta odotan mielenkiinnolla mihin suuntaan kohtauksissa vilahtaneet hahmot tarinaa tulevat viemään. 

Elokuvan huonoksi puoleksi jää sen irrallisuus. Marvel-fanille pätkä tietenkin uppoaa melko mukisematta, sillä katsoisin vaikka kolme tuntia pelkkää maisemakuvaa Wakandasta mikäli mahdollista. Satunnaiselle leffassa kävijälle sen sijaan Eternals voi olla hieman vaikea kokonaisuus, jos juonesta haluaa jotain ymmärtää. Täysin uusi katsojakin voi kuitenkin nauttia kauniista kohtauksista ja teknisesti upeasta elokuvista. Tässä kohtaa voin erityisesti suositella elokuvan katsomista IMAX-salissa 3D -näytöksenä. 

Salin ulkopuolella elokuvan parasta antia ovat Ramin Djawadin tekemät upeat sävellykset. Vaikka melodiat eivät välttämättä pitkässä juoksussa ole kovin mieleenpainuvia, vievät ne kuulokkeissa pauhatessaan kuulijan aivan toisiin maailmoihin. Erityisesti seuraavat kappaleet pyörii päässä jatkuvasti:

 

Eternals ei ole Marvelin parhaita leffoja, eikä yllä kärkisijoille kuluvan vuodenkaan tuotantojen joukosta. Se on silti mielenkiintoinen tarina ja mahdollistaa MCU:n laajenemisen taas aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin. Tapahtumien relevanttiuus katsojalle jo tuttujen hahmojen osalta jää vielä hämärän peittoon, mutta sitä suuremmalla syyllä onkin hyvä jäädä odottamaan tulevaa, sillä vastauksia varmasti saadaan. Joulukuussa taisi olla joku hämisleffakin tulossa...

Arvio: 1 2 3 4 5 6 (7) 8 9 10

Lähteet:

Elokuvajuliste - Marvel.com

Kappaleet - Spotify

Traileri - Youtube, Marvel Entertainment

Yö Armahtaa (2021)

 

Ohjaus: Mika Kaurismäki

Kesto: 1h 26min

Julkaisuvuosi: 2021

Pääosissa: Timo Torikka, Kari Heiskanen, Pertti Sveholm, Anu Sinisalo

// Koronaviruksen rantauduttua Suomeen Helsingissä on hiljaista. Heikki viettää vappuaaton iltaa omassa baarissaan Konepajalla, kun Risto ilmestyy oven taakse lasillisen toivossa. Heikin suostuttua ottamaan Riston sisään miehet juovat rauhassa viiniä ja keskustelevat elämästä. Ilta saa uuden käänteen kun mystinen mies ylioppilaslakki päässä saapuu paikalle ja toivoo saavansa ladata puhelintaan. Onko mies vain viaton vapun juhlija vai liittyykö hän jotenkin edellisenä päivänä tapahtuneeseen pahoinpitelyyn? //

Mika Kaurismäen Yö Armahtaa on pandemiasulun aikainen väliprojekti, joka on kuvattu käytännössä kokonaan Vallilan Konepajalla sijaitsevassa baarissa. Puolentoista tunnin aikana ei nähdä sen kummempia actionkohtauksia, vaan elokuva keskittyy täysin kolmen miehen väliseen dialogiin viinilasillisten ääressä. Kaurismäen ohjauksesta ja Sami Keski-Vähälän käsikirjotuksessa avustamisesta huolimatta suuri osa elokuvan repliikeistä on improvisoitua.

Elokuvan henkilöhahmot, Heikki, Risto ja ylioppilas (hänellä oli kyllä nimi, mutten millään muista sitä ulkoa, tai löydä netistä...) ovat kukin melko tavallisia suomalaisia miehiä. Juonen ytimessä on kaikkien kolmen elämän käännekohdat, joihin kukin huomaa keskustelun edetessä päätyneensä. Tarina on varsin yksinkertainen, mutta muutamalla koukulla siitä on saatu sen verta mielenkiintoinen, että katsoja jaksaa istua ja kuunnella. 

En tiennyt etukäteen repliikkien improvisoinnista, mutta se oli kyllä hieman arvattavissa. Dialogi on paikoin hieman töksähtelevää ja epäluonnollista, mikä tuo tunteen käsikirjoituksen hataruudesta. Varsinkin Timo Torikan ylioppilaan hahmo tuntuu repliikkeineen kuin pudonneen puusta aivan väärään paikkaan. Kari Heiskasen Risto on läpi elokuvan porukan uskottavin, mutta jää silti etäiseksi. Pertti Sveholmin Heikki onnistuu olemaan sympaattinen ja liikuttava, mutta varsinkin elokuvan alussa keskustelu Riston kanssa ei tunnu ottavan tuulta alleen. Anu Sinisalo näyttelee Riston vaimoa ja pamahtaa paikalle elokuvan viimeiseksi vartiksi hieman odottamatta ja tuntuu juonen kannalta irrelevantilta.

Yö Armahtaa oli itselleni hyvin uuden tyyppinen kokemus, enkä ole aivan varma osasinko katsoa elokuvaa oikeiden lasien läpi ja saamaan siitä irti sitä mitä ohjaaja on halunnut esille tuoda. Luulen myös, etten ole aivan kohderyhmää. Improvisoitu dialogi ja hyvin pelkistetty juoni tosin saivat kyllä kiinnittämään huomiota entistä enemmän esimerkiksi upeisiin musiikki- ja lavastusvalintoihin, jotka toimintarikkaammissa elokuvissa saattavat jäädä varjoon.. En silti valitettavasti usko, että tulen palaamaan elokuvan pariin toistamiseen tai edes muistamaan sitä hetken päästä. Kokemus kuitenkin ja siinä mielessä käymisen arvoinen.

Arvio: 1 2 3 (4) 5 6 7 8 9 10

Blanka Lipinska - 365 days (2018) // 365 days (2020)

Blanka Lipinskan 365 days ja samaa nimeä kantava elokuva kertovat puolalaisen nuoren naisen, Laura Bielin, tarinan. Laura on lomamatkalla Sisiliassa ja tulee syntymäpäiväjuhliensa yhteydessä nuoren ja komean mafiapomon kidnappaamaksi. Massimo Torricelli on nähnyt Laurasta unia jo vuosia tapaamatta tätä kertakaan kasvokkain ja nyt naisen osuessa nenänsä eteen hän kokee tilaisuutensa tulleen. Massimon tuijoteltua Laurasta tehtyjä maalauksia päivä toisensa jälkeen on hän niin fiksoitunut naisesta, että antaa tälle jopa ruhtinaalliset 365 päivää rakastua itseensä ennenkuin suostuu luovuttamaan ja päästämään naisen vapaaksi. Laura ei aluksi suostu hyväksymään tilannetta, mutta voi perhana, kun on niin kuuma mies ja vielä rikaskin...lopun voinee arvata.

Ohjaaja: Barbara Bialowas ja Tomasz Mandes

Kesto: 1h 54min

Julkaisuvuosi: 2020

Pääosissa: Michele Morrone, Anna Sieklucka, Otar Saralidze, Magdalena Lamparska

Aloitetaan elokuvasta, sillä katsoin sen ensin. 365 days (2020) on puolalainen eroottinen draama, joka pyöri myös Suomen Netflixissä top-10 listalla niin pitkään, ettei siltä voinut välttyä. Omaan jonkin sortin heikon kohdan vastaavanlaisille tekeleille, mutta sain jo etukäteen varoitteluja mahdollisesta terapian tarpeesta elokuvan katsottuani, joten en lähtenyt kovinkaan korkein odotuksin liikkeelle. Eikä mennytkään kovin kauaa, kun olin jo valmis kaivamaan silmät päästäni elokuvan dominantin italialaisen, Massimon, tukehduttaessa poloista polvillaan retkottavaa lentoemäntää minkä lanteistaan kerkesi. Näin ollen toinen päähenkilöistämme ei saanut annettua kovinkaan mairittelevaa kuvaa itsestään. Laura sen sijaan heilastelee alussa kaljun muskelimies Martinin kanssa, joka ei todellisuudessa rakasta mitään muuta kuin omaa kättään ja työläppäriään. Ja silti Laura on olevinaan ihan tyytyväinen. Näitä kahta yhdistävät siis ainoastaan Massimon vuosia näkemät unet Laurasta, vaikka he eivät ole koskaan edes tavanneet. Niinpä siinä kohtaa kun Laura sattuu Massimon nenän eteen tämän kotikaupungissa Italian Sisiliassa, ratkaisu on luonnollisestikin huumata ja kidnapata nainen. Kuulostaa romanttiselta, eikö? Samaa sekoilua jatkuu pitkin poikin leffaa, jonka juonesta on todella vaikeaa saada todellista otetta. Luin kerran hyvän ilmauksen siitä, miten eroottista kirjallisuutta (pätekööt nyt myös elokuva-adaptioihin) on kahdenlaista; sitä missä on juoneen sekoitettuna erotiikkaa - tai sitä missä on erotiikkaan sekoitettuna juonta (=smut) . Tämä oli sitä jälkimmäistä, joskaan ei kunnolla sitäkään.

Lauran ja Massimon hahmot eivät kumpikaan ole millään mittakaavalla uskottavia, saati samaistuttavia. Lauran mieli ailahtelee nopeammin kuin tuuliviiri pyörremyrskyssä, eikä edes katsoja pysy kärryillä onko hän nyt team-massimo vai ei. Massimo itse taas vaikuttaa lähinnä masokistiselta narsistilta, jonka täytyy saada kaikki-heti-nyt ja mielellään vielä hieman väkivallalla höystettynä. Mikäli tämä oli tarkoituskin, ovat elokuvan päänäyttelijät, Anna Sieklucka ja Michele Morrone, tehneet ihan hyvää työtä. Sivuhahmoista ei jää katsojan mieleen oikeastaan ketään, sillä kukaan ei tunnu tarpeeksi relevantilta panemiseen keskittyvän juonen kannalta. Elokuva kiitää eteepäin sellaista vauhtia, että loppupuolella alkaa jo melkein naurattaa. Lauran saamista 365:stä päivästä tarvittiin nimittäin lopulta vain noin kolmekymmentä, kun oltiin jo astelemassa alttarille. Jos oikein kovasti pinnistän, pystyn näkemään ihan kiinnostavan idean kaiken takana. Toteutus on kuitenkin niin surullisen surkea, etten pystyne palaamaan vastaavanlaisten tarinoiden pariin vähään aikaan.

Jos jotain positiivista haluaa löytää, on 365 days -elokuvaan tehty hyviä musiikkivalintoja. Michele Morrone on useamman leffassa soivan biisin takana ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että hän voisi pysyä musiikkipuolella jatkossakin. Esimerkiksi leffan alun Hard For Me -kappale on jopa niin kaunis, että saatoin lisätä sen omalle soittolistalleni. Hups. Lisäksi mielenkiintoisen aspektin toi myös hieman odottamaton loppuratkaisu.

Kirjailija: Blanka Lipinska

Alkuperäisteos: 365 Dni

Kustantaja: Simon & Schuster

Kieli: Englanti

Kääntäjä: Filip Sporczyk

Vuosi: 2018

Sivuja: 365

Mistä: Storytel

Haasteet: Helmet-lukuhaaste, kohta 5. kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

Elokuvan katsomisen jälkeen aloin pohtimaan, tehtiinkö tässä nyt Blankalle kusiset ja mahdollisesti viihdyttävästä kirjasta väännettiin luokattoman huono pehmopornopätkä. Niinpä tartuin härkää sarvista ja päätin lukea koko 365-sivuisen (jep) tekeleen. Voi kunpa olisinkin vain ollut oikeassa. Kirja oli vielä monta kertaa hirveämpää kamaa, kuin elokuva. Leffasta oli onnistuttu jättämään pois monia karmaisevia yksityiskohtia, kuten Massimon mieltymys nekrofiliaan tai se, miten hän asennutti Lauralle kidnappausyönä ehkäisykapselin, just in case. Paitsi että myöhemmin selvisikin, että se olikin paikannuslaite. Mitähän vittua. Juoni pomppi kirjassa ylös, alas, oikealle ja vasemmalle niin, että jouduin useampaankin kertaan palaamaan pari riviä taaksepäin tarkistaakseni skippasinko jotain. Massimon ja Lauran hahmot ovat kirjoitettuna vieläkin raivostuttavammat ja epätodellisemmat, kuin kasvot saaneina. Ylipäätänsä teksti oli englanniksi käännettynä niin huonoa ja väkinäistä, että oma mielikuvitus sai tehdä ihan liikaa töitä tarinan kuvittamiseksi, varsinkin kun palkkaa ei tällä kertaa herunut kyllä ropon roposta.

Blanka Lipinskaa kehutaan kirjan lopulla yhdeksi Puolan suosituimmista kirjailijoista. Tässä kohtaa haluaisin antaa ison halin sekä Blankalle, että kaikille häntä fanittaville puolalaislle, he kaikki kun tuntuvat olevan sen tarpeessa. On surullista ajatella, että Puolan kaltaisessa hieman konservatiivisemmassa maassa tämä on se teos, millä ihmiset irroittelevat iltojen pimetessä. 365 days oli kuin 14-vuotiaan itseään etsivän teinin kirjoittama wattpad-fantasia, jolle ei olisi pitänyt antaa kustannusoikeuksia edes kolmen promillen humalatilassa. Kirja ei millään mittarilla erotu edukseen kaltaistensa joukosta, vaan lähinnä mustamaalaa eroottista draamaa kirjallisuuslajina. Mikäli olet ajatellut joko kirjan lukemista tai elokuvan katsomista, lopeta heti. 

Harvoin joudun sanomaan että mikään kirja tai elokuva on oikeasti huono. Yleensä esiin on kaivettavissa edes jotain kehumisen arvoista, mutta tällä kertaa taskujeni pohjalla ei ole yhtään mitään. Kiteytettynä 365 days ei ole todellakaan se kuuma, seksikäs ja pikkutuhma iltalukeminen joksi sitä saatoit luulla, vaan kirja on kelvollinen ehkä lähinnä takansytykkeeksi ja leffalla voisi heittää vesilintua, mikäli siitä fyysisen kopion käsiinsä saisi. 365 days on vasta ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta, mutta joudun myöntämään tappioni tässä kohtaa. Sori Blanka, mutta aivotoiminnastani on tuskin enää mitään jäljellä jos luen sivuakaan tekeleitäsi, saati että poltan ne verkkokalvoilleni.

Arvio: KIRJA (1) 2 3 4 5 6 7 8 9 10  -  ELOKUVA 1 (2) 3 4 5 6 7 8 9 10

Kirjan kansi: Goodreads

Elokuvan juliste: MovieScore

Traileri: Youtube

007 No Time To Die (2021)

 

Ohjaaja: Cary Joji Fukunaga

Kesto: 2h 43 min

Ikäraja: 16

Pääosissa: Daniel Craig, Rami Malek, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Ben Wishaw, Naomie Harris, Ralph Fiennes, Ana de Armas, Jeffrey Wright, Cristoph Waltz

(Nyt täytyy todeta, että tuntuu todella hurjalta. Edellinen elokuva-arvosteluni on helmikuulta 2016 ja tässä sitä nyt taas ollaan. Ikää on tullut tytölle reippaat viisi vuotta lisää ja elämä on vyörynyt eteenpäin suuntaan jos toiseen. Rakkaus elokuviin ja kirjoihin ei ole missään kohtaa kadonnut, mutta motivaatio blogiin, lukemiseen ja katseluun sammahti jossain kohtaa melkein kokonaan. Vuonna 2021 olen kuitenkin taas askel kerrallaan palaillut vanhojen harrastusteni pariin sillä intensiteetillä, kuin silloin joskus ennen. Olen lukenut enemmän kirjoja kuin monena aiempana vuonna yhteensä ja katsonut esimerkiksi melkein koko Marvel Studiosin tuotannon läpi. 

Aloitin tuossa hetki taaksepäin myös työt Tennispalatsin Finnkinossa ja sen siivittämänä olen päässyt katsomaan monia tämän syksyn tulokkaista suoraan teatterissa, mikä on ihan parasta ja herätti pikku fiiliksen blogin pariin paluusta. Lisäksi tämän inspiraation heräämisen takana on hieman myös Elokuvan Taikaa -blogi ja sitä vuosia intohimolla ylläpitänyt työkaverini. 

Tässä sitä nyt siis ollaan taas - katsotaan mihin asti päädytään. Meininki on samaa rentoa sekoilua kuin ennenkin, tervetuloa mukaan.)

007 - No Time To Die on elokuva, jota on odotettu. Huhtikuussa 2020 ensi-iltaan suunniteltua elokuvaa siirrettiin useampaan kertaan ja lopulta koronaviruspandemian hieman hellittäessä saatiin se valkokankaalle syyskuussa 2021. Ensi-ilta oli viime yönä eli 30.09.2021 klo 00:50 eteenpäin, mutta allekirjoittaneen oltua työvuorossa nappasin itselleni liput heti tälle iltapäivälle ja pääsin näkemään elokuvan ensimmäisten joukossa Suomessa. No Time To Die on kuvattu IMAX-kameroilla ja -kuvasuhteella jolloin Itiksen IMAX olisi tietenkin ollut salina ensisijainen valinta, mutta logistisista syistä päädyin meidän Tennarin omaan iSenseen, mikä oli ihan toimiva ratkaisu sekin. 

// Vuonna 2015 ilmestyneen Spectren jälkimainingeissa komentaja James Bond (Daniel Craig) on vetäytynyt viettämään eläkevuosiaan ihanan Madeleinensa (Léa Seydoux) kanssa. Kummallakin on omat menneisyytensä, salaisuutensa ja ongelmansa, jotka riistäytyvät yllättävän pian käsistä. Vyyhtiin liittyy Spectrestä tuttu Bondin velipuoli Blofeld (Cristoph Waltz), M (Ralph Fiennes), CIA:n Felix Leiter (Jeffrey Wright) ja moni muu. Kaiken takana juoniva superrikollinen uhkaa koko maailmaa ja Bondin on valittava, mitkä asiat hänelle merkitsevät ja kuinka paljon. //

#NOTIMEFORSPOILERS on elokuvan mainonnassa mukana pyörivä hashtag ja pyrin kunnioittamaan sitä myös omassa pohdiskelussani mahdollisimman huolellisesti, sillä spoilereita kyllä riittäisi.

No Time To Die starttaa melko tyypilliseen tapaan pitkillä, actionpitoisilla kohtauksilla joilla luodaan pohja tulevalle parituntiselle. Alku oli mielestäni jopa himppusen pelottava, eikä jump scareilta vältytty vaikka kauhuleffasta ei pitäisi olla kyse. Ehkä olenkin vain säikky. Nopeatempoisten käänteiden kautta päästiin jokaiselle Bondille ominaiseen graafiseen introon ja tunnusbiisiin. Kuuntelin Billie Eilishin No Time To Die:n ensimmäistä kertaa jo sen ilmestymispäivänä pari vuotta sitten ja olen fiilistellyt sitä sieltä asti säännöllisen epäsäännöllisesti. Kappale on mielestäni upea, mutta ei päässyt täysin täyteen loistoonsa sen graafisen intron takia. Skyfallin ja Spectren visuaalisten mestariteosten jälkeen odotukseni olivat korkealla, mutta NTTD:ssä (en jaksa enää kirjoittaa leffan nimeä auki) oli päädytty omasta mielestäni epäsopiviin, räikeisiin värivalintoihin ja lopputulos oli todella sekava.

Itse elokuva oli rytmitykseltään sujuva, eikä tuntunut todellakaan niin pitkältä kuin todella oli. Välillä osa kohtauksista tuntui hieman pitkäveteisiltä, mutta selkeästi Craigin viimeisessä Bondissa painoarvoa oli haluttu antaa enemmän oikealle dialogille kuin pelkälle räiskinnälle. Olikin ihan virkistävää nähdä Bondin välillä olevan oikeasti rehellisen tunteellinen mies, eikä aina vain julma tappokone.

Muista hahmoista positiivisesti mielestäni esiin nousi esimerkiksi Captain Marvelista tutun Lashana Lynchin näyttelemä Nomi, uusi MI6 00 -agentti. Ennen leffan julkaisua Nomin hahmo oli ehtinyt aiheuttaa varmaan yhtä monta p*skamyrskyä kuin vuodessa on päiviä, mutta taas sai huomata että trailerin perusteella ei pidä tehdä liikaa johtopäätöksiä, eikä hahmo todellakaan astellut yhtään ikonisen 007:n varpaille. Ana de Armaksen Paloma oli myös sopivan pirteä ripaus naisenergiaa ja korkeita taistelupotkuja.

007 No Time To Die on elokuvana selkeästi jatko-osa. Aiemmat Daniel Craigin tähdittämät Bond-leffat, eli Casino Royale (2006), Quantum of Solace (2008), Skyfall (2012) ja Spectre (2015) ovat toimineet omina itsenäisinä elokuvinaan, mutta nyt kytkökset ja jatkumo Spectreen oli oikeastaan koko juonen ydin. Koin tämän itse pienenä pettymyksenä, sillä Spectre on Craigin Bondeista mielestäni huonoin ja näin ollen olisin kaivannut elokuvalta enemmän jotain uutta. Bondin ja Madeleinen suhdesotkujen ohella elokuvan kantava teema on pandemiatilannetta tarkastellen jopa kammottavan ajankohtainen ja hieman itseasiassa värisyttää ajatella, että NTTD oli oikeastaan jo valmis ennen koronapandemian alkamista.

No Time To Die tulee jäämään Craigin viimeiseksi Bondiksi, mikä on minusta tässä kohtaa ainoa oikea ratkaisu. Vaikka Craig onkin edelleen todella kovassa kunnossa, näytti komentaja Bond ainakin minun silmiini valkokankaalla jo melko vanhalta. Ja olihan hän sentään eläkeläinen! 007:n tarina ei kuitenkaan pääty tähän, vaan lopputekstien jälkeen seinälle levähti iso lupaus siitä, että "James Bond Will Return". Se, kuka astuu maailman tunnetuimman agentin saappaisiin seuraavaksi, on varmasti tulevien vuosien ajan jatkuvasti ilmoilla leijaileva kysymys. Itse voisin nähdä roolissa hyvin esimerkiksi Bridgerton-tähti Regé-Jean Pagen, jolla riittää charmia ja staminaa runsaasti ruudun toiselle puolelle asti.

007 No Time To Die oli selkeä päätösosa Daniel Craigin James Bondille ja se suoriutui tehtävästään hyvin. Itselleni leffa jäi ehkä liian suuriksi kasvaneiden ennakko-odotusten takia hieman latteaksi, mutta huono se ei missään tapauksessa ole. Viiden elokuvan saaga sai arvoisensa päätöksen ja teki parhaan mahdollisen pohjustuksen tulevia agenttiseikkailuja varten - ne voivat aloittaa puhtaalta pöydältä.

Arvio: 1  2  3  4  5  (6)  7  8  9  10

Huh huh, olipas kivaa kirjoitella ihan naurettavan pitkästä aikaa! 

- Ella

Kuvat: 1) Finnkino.fi/bond, 2) itse otettu

Traileri: Youtube