Blanka Lipinska - 365 days (2018) // 365 days (2020)

Blanka Lipinskan 365 days ja samaa nimeä kantava elokuva kertovat puolalaisen nuoren naisen, Laura Bielin, tarinan. Laura on lomamatkalla Sisiliassa ja tulee syntymäpäiväjuhliensa yhteydessä nuoren ja komean mafiapomon kidnappaamaksi. Massimo Torricelli on nähnyt Laurasta unia jo vuosia tapaamatta tätä kertakaan kasvokkain ja nyt naisen osuessa nenänsä eteen hän kokee tilaisuutensa tulleen. Massimon tuijoteltua Laurasta tehtyjä maalauksia päivä toisensa jälkeen on hän niin fiksoitunut naisesta, että antaa tälle jopa ruhtinaalliset 365 päivää rakastua itseensä ennenkuin suostuu luovuttamaan ja päästämään naisen vapaaksi. Laura ei aluksi suostu hyväksymään tilannetta, mutta voi perhana, kun on niin kuuma mies ja vielä rikaskin...lopun voinee arvata.

Ohjaaja: Barbara Bialowas ja Tomasz Mandes

Kesto: 1h 54min

Julkaisuvuosi: 2020

Pääosissa: Michele Morrone, Anna Sieklucka, Otar Saralidze, Magdalena Lamparska

Aloitetaan elokuvasta, sillä katsoin sen ensin. 365 days (2020) on puolalainen eroottinen draama, joka pyöri myös Suomen Netflixissä top-10 listalla niin pitkään, ettei siltä voinut välttyä. Omaan jonkin sortin heikon kohdan vastaavanlaisille tekeleille, mutta sain jo etukäteen varoitteluja mahdollisesta terapian tarpeesta elokuvan katsottuani, joten en lähtenyt kovinkaan korkein odotuksin liikkeelle. Eikä mennytkään kovin kauaa, kun olin jo valmis kaivamaan silmät päästäni elokuvan dominantin italialaisen, Massimon, tukehduttaessa poloista polvillaan retkottavaa lentoemäntää minkä lanteistaan kerkesi. Näin ollen toinen päähenkilöistämme ei saanut annettua kovinkaan mairittelevaa kuvaa itsestään. Laura sen sijaan heilastelee alussa kaljun muskelimies Martinin kanssa, joka ei todellisuudessa rakasta mitään muuta kuin omaa kättään ja työläppäriään. Ja silti Laura on olevinaan ihan tyytyväinen. Näitä kahta yhdistävät siis ainoastaan Massimon vuosia näkemät unet Laurasta, vaikka he eivät ole koskaan edes tavanneet. Niinpä siinä kohtaa kun Laura sattuu Massimon nenän eteen tämän kotikaupungissa Italian Sisiliassa, ratkaisu on luonnollisestikin huumata ja kidnapata nainen. Kuulostaa romanttiselta, eikö? Samaa sekoilua jatkuu pitkin poikin leffaa, jonka juonesta on todella vaikeaa saada todellista otetta. Luin kerran hyvän ilmauksen siitä, miten eroottista kirjallisuutta (pätekööt nyt myös elokuva-adaptioihin) on kahdenlaista; sitä missä on juoneen sekoitettuna erotiikkaa - tai sitä missä on erotiikkaan sekoitettuna juonta (=smut) . Tämä oli sitä jälkimmäistä, joskaan ei kunnolla sitäkään.

Lauran ja Massimon hahmot eivät kumpikaan ole millään mittakaavalla uskottavia, saati samaistuttavia. Lauran mieli ailahtelee nopeammin kuin tuuliviiri pyörremyrskyssä, eikä edes katsoja pysy kärryillä onko hän nyt team-massimo vai ei. Massimo itse taas vaikuttaa lähinnä masokistiselta narsistilta, jonka täytyy saada kaikki-heti-nyt ja mielellään vielä hieman väkivallalla höystettynä. Mikäli tämä oli tarkoituskin, ovat elokuvan päänäyttelijät, Anna Sieklucka ja Michele Morrone, tehneet ihan hyvää työtä. Sivuhahmoista ei jää katsojan mieleen oikeastaan ketään, sillä kukaan ei tunnu tarpeeksi relevantilta panemiseen keskittyvän juonen kannalta. Elokuva kiitää eteepäin sellaista vauhtia, että loppupuolella alkaa jo melkein naurattaa. Lauran saamista 365:stä päivästä tarvittiin nimittäin lopulta vain noin kolmekymmentä, kun oltiin jo astelemassa alttarille. Jos oikein kovasti pinnistän, pystyn näkemään ihan kiinnostavan idean kaiken takana. Toteutus on kuitenkin niin surullisen surkea, etten pystyne palaamaan vastaavanlaisten tarinoiden pariin vähään aikaan.

Jos jotain positiivista haluaa löytää, on 365 days -elokuvaan tehty hyviä musiikkivalintoja. Michele Morrone on useamman leffassa soivan biisin takana ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että hän voisi pysyä musiikkipuolella jatkossakin. Esimerkiksi leffan alun Hard For Me -kappale on jopa niin kaunis, että saatoin lisätä sen omalle soittolistalleni. Hups. Lisäksi mielenkiintoisen aspektin toi myös hieman odottamaton loppuratkaisu.

Kirjailija: Blanka Lipinska

Alkuperäisteos: 365 Dni

Kustantaja: Simon & Schuster

Kieli: Englanti

Kääntäjä: Filip Sporczyk

Vuosi: 2018

Sivuja: 365

Mistä: Storytel

Haasteet: Helmet-lukuhaaste, kohta 5. kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

Elokuvan katsomisen jälkeen aloin pohtimaan, tehtiinkö tässä nyt Blankalle kusiset ja mahdollisesti viihdyttävästä kirjasta väännettiin luokattoman huono pehmopornopätkä. Niinpä tartuin härkää sarvista ja päätin lukea koko 365-sivuisen (jep) tekeleen. Voi kunpa olisinkin vain ollut oikeassa. Kirja oli vielä monta kertaa hirveämpää kamaa, kuin elokuva. Leffasta oli onnistuttu jättämään pois monia karmaisevia yksityiskohtia, kuten Massimon mieltymys nekrofiliaan tai se, miten hän asennutti Lauralle kidnappausyönä ehkäisykapselin, just in case. Paitsi että myöhemmin selvisikin, että se olikin paikannuslaite. Mitähän vittua. Juoni pomppi kirjassa ylös, alas, oikealle ja vasemmalle niin, että jouduin useampaankin kertaan palaamaan pari riviä taaksepäin tarkistaakseni skippasinko jotain. Massimon ja Lauran hahmot ovat kirjoitettuna vieläkin raivostuttavammat ja epätodellisemmat, kuin kasvot saaneina. Ylipäätänsä teksti oli englanniksi käännettynä niin huonoa ja väkinäistä, että oma mielikuvitus sai tehdä ihan liikaa töitä tarinan kuvittamiseksi, varsinkin kun palkkaa ei tällä kertaa herunut kyllä ropon roposta.

Blanka Lipinskaa kehutaan kirjan lopulla yhdeksi Puolan suosituimmista kirjailijoista. Tässä kohtaa haluaisin antaa ison halin sekä Blankalle, että kaikille häntä fanittaville puolalaislle, he kaikki kun tuntuvat olevan sen tarpeessa. On surullista ajatella, että Puolan kaltaisessa hieman konservatiivisemmassa maassa tämä on se teos, millä ihmiset irroittelevat iltojen pimetessä. 365 days oli kuin 14-vuotiaan itseään etsivän teinin kirjoittama wattpad-fantasia, jolle ei olisi pitänyt antaa kustannusoikeuksia edes kolmen promillen humalatilassa. Kirja ei millään mittarilla erotu edukseen kaltaistensa joukosta, vaan lähinnä mustamaalaa eroottista draamaa kirjallisuuslajina. Mikäli olet ajatellut joko kirjan lukemista tai elokuvan katsomista, lopeta heti. 

Harvoin joudun sanomaan että mikään kirja tai elokuva on oikeasti huono. Yleensä esiin on kaivettavissa edes jotain kehumisen arvoista, mutta tällä kertaa taskujeni pohjalla ei ole yhtään mitään. Kiteytettynä 365 days ei ole todellakaan se kuuma, seksikäs ja pikkutuhma iltalukeminen joksi sitä saatoit luulla, vaan kirja on kelvollinen ehkä lähinnä takansytykkeeksi ja leffalla voisi heittää vesilintua, mikäli siitä fyysisen kopion käsiinsä saisi. 365 days on vasta ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta, mutta joudun myöntämään tappioni tässä kohtaa. Sori Blanka, mutta aivotoiminnastani on tuskin enää mitään jäljellä jos luen sivuakaan tekeleitäsi, saati että poltan ne verkkokalvoilleni.

Arvio: KIRJA (1) 2 3 4 5 6 7 8 9 10  -  ELOKUVA 1 (2) 3 4 5 6 7 8 9 10

Kirjan kansi: Goodreads

Elokuvan juliste: MovieScore

Traileri: Youtube

Sylvia Day - Sinusta heijastettu (Crossfire 2)

" CROSSFIRE. Eva ja Gideon eivät halua muuta kuin olla yhdessä, mutta menneisyys on eri mieltä.
Gideon Cross. Virheettömän komea mutta sisältä särkynyt. Intohimomme paloi kirkkaalla liekillä, niin kuumana että poltin sydämeni. Hän oli pakkomielteeni. Unelmieni täyttymys. Minun. Menneisyyteni oli yhtä karu kuin hänenkin. Olimme yhtä rikkinäisiä, haavoittuneita. Rakkautemme oli liian vaikeaa, liian tuskallista. Paitsi silloin kun se oli täydellistä. Nuo hetket jolloin pakottava tarve ajoi meidät suloisen hulluuden partaalle - ja sen tuolle puolen. Gideon oli sielunkumppanini, puuttuva puoliskoni. Peilikuvani. "

En edes oikein tiedä, mistä tässä aloittaisi. Huh.

Sinusta heijastettu oli 100% heräteostos kiertäessäni kirpputoria ajankuluksi. Tuttua tunnelmaa henkivä kansi jotenkin herätti epäilykseni ja takakantta vilkaistessani oli jo melko selvää, mistä on kyse. Ostin kirjan, vaikka en ollut ensimmäistä osaa lukenut. Eipä hirveästi haitannut.

Crossfire 2 alkaa mielestäni ikävän tutulla tavalla. Lyhytniminen naishenkilö tepastelee tukka pörrössä ja puolipukeissa ympäri makuuhuonetta ja pohtii, että miten ne lakanat nyt noin sotkuun tuli peuhattua. Juoni etenee melko tutulla ja jokatapauksessa ennalta-arvattavalla kaavalla. Seksiä, riitaa, taas seksiä ja taas riitaa. Voi pojat. Kannessa kerrotaan kirjan olevan kansainvälinen Bestseller nro 1. En ikinä saanut selville miksi.

Kirja paljasti sisältään kuitenkin muutaman syrjähypyn Gideonin ja Evan välisestä sekoilusta. Mukaan pääsivät Evan paras ystävä ja biseksuaali kämppätoveri Cary, muutama mukavasti elämää sekoittava exä ja todella rasittava perintöhaukka-äiti.
En osaa kertoa juonesta mitään erikoista tai vetoavaa, sillä en yksinkertaisesti keksi sellaisia.
Ajattelin aluksi, että kirjan lukeminen olisi haastavaa kun en ole kerran ensimäistä osaa nähnytkään. Todellisuudessa kuitenkin Sinusta heijastettu toimii oikein hienosti sellaisenaan, sillä juonesta ei yksinkertaisesti löydy mitään niin mielenkiintoista, jota ensimäisen kirjan olisi pitänyt pohjustaa.

Päälimäisenä mielessäni jo heti ensimäisten sivujen aikana oli aivan suunnaton ärsytys. Kirjan kieli osoittautui, niinkuin ylläolevasta kuvauksesta voi huomata, todella häiritseväksi ja rasittavaksi. Kielikuvat toisensa jälkeen alkoivat ottaa astetta enemmän päähän ja päälle oli kytkettävä vain olennaisen paikantava pikaluku-moodi, jonka turvin selvittiin loppuun asti. "Intohimomme paloi kirkkaalla liekillä, niin kuumana että poltin sydämeni." Tuo ei enää edes kuulosta korvaani romanttiselta, se on lähinnä kamalaa. Lisäksi törmäsin myös hyvin usein niin kovin tuttuihin ilmaisuihin, kuten menneisyys, rikkinäisyys ja menneisyyden haamut. Laskin sivuja päässäni odotellessani demoneiden ilmestymistä ja olen ihmeissäni sillä ne jäivät puuttumaan.

Päähenkilömme Eva tuo monellakin tapaa mieleeni erään toisen tuntemamme nuoren tytön. Hän on jumalattoman mustasukkainen, tekee aivan naurettavia päätelmiä ja hänen ällyllinen aivotoimintansa ulottuu tasan Gideonin makuuhuoneeseen ja joskus hyvällä tuurilla töihin. Olen itsekin ollut joskus jos en nyt aivan rakastunut, mutta kovin kiintynyt johonkin ihmiseen. Tiedän, että poika pyörii paljon mielessä ja tunteet ovat pinnassa. Mutta herran tähden, Eva Tramellin mielessä ei yksinkertaisesti ole tilaa millekkään muulle kuin hänen elämänsä suurelle rakkaudelle ja heidän suhteensa niin monenkirjaviin (havainnoin ehkä tasan kolme sävyä) kiemuroihin.

Gideon taas --- ensimmäisenä on mainittava aivan suunnattomasti minua ärsyttänyt nimi, sillä olen kovin kiintynyt Rakkaus ei katso aikaa -sarjan Gideoniin ja tämä mies on siitä pojasta hyvin kaukana. Lisäksi hänelle oli kuvailtu olkapäille ulottuvat mustat hiukset, jotka toivat mieleeni Vampire Academyn leffa-adaption Dimitrin ja mielikuvani tästä Gideonista olivat sitä mukaa pilalla.
Persoonana Gideonkin on yllätys yllätys todella ärsyttävä. Hän on aivan jäätävä kontrollifriikki ja lisäksi jo pelottavan rajan ylittävä stalkkeri. Hänen omistushalunsa Evaa kohtaan on suorastaan karmivaa, eikä pakonomainen tarve ratkaista kaikki maailman ongelmat makuuhuoneessa lisää viehätystä millään tavalla.

Ylipäätänsä pariskunnan suhde on erittäin epäkypsä. Keskinäinen avoimuus on täysin olematonta, riitoja syntyy koko ajan, enkä ole varma oliko muulloinkaan tunnelma mitenkään kovin hyvä.

Suurin ärsytyksen kohteeni taitaa kuitenkin olla se, että tuntui kuin lukisin samaa tekstiä neljättä kertaa uudelleen, jälleen vain uuden nimisillä henkilöhahmoilla.
Samankaltaisuus Fifty Shades of Greyhin on jopa ahdistava. Päähenkilön nimi on Anan sijasta Eva. Hänellä on paras kaverinsa kämppäkaverinaan. Gideon on nuori, mutta omistaa silti valtaosan New Yorkista, kuuluu maailman 25 rikkaimman ihmisen joukkoon ja johtaa yhtiötä nimeltä Cross-Industries. Ai joko kuulostaa hiukan tutulta ? Molemmat ovat täysin sekopäitä ja sen kirja tekee kyllä erittäin tutulla tavalla selväksi. Gideonilla on pakkomielteinen tarve saada kontrolloida Evan touhuja ja Eva taas päättää vetää herneet nenään jokaikisestä naispuolisesta henkilöstä jota Gideon edes vilkaisee. Kaiken lisäksi pakkaa sekoittaa muuan menneisyyden haamu, joka ajaa parivaljakon aivan eroasteelle asti.

Mietin lukiessani, että mitä kirjailija on ajatellut tätä kirjoittaessaan. Eikö hänelle tullut yhtään häiritsevä olo kirjoittaa kopiota, josta omaperäisyys on kaukana.
Mietin lukiessani myös, että mitä kustantajan päässä on liikkunut tätä julkaistaessaan.
Jotain he ilmeisesti tekivät kuitenkin oikein sillä kuten mainittu, kirja on kansainvälinen Bestseller.

Ainoa asia, mistä kirja saa plussaa, on kaiken maailman ruoskien ja keppien puute. Sinusta heijastetussa ei varsinaisesti heijastu tätä herra-palvelija systeemiä, vaikka Gideonin määräilyjen vuoksi se ei kovin kaukana ollutkaan. Makuuhuoneessa touhu oli jopa melkein säntillistä, kiitos kaunis. En silti olisi kaivannut sitä tuollaisia määriä.

Päälimmäisenä fiiliksenä kyseisestä kirjasta jäi erittäin mitäänsanomaton olo. En oikeastaan keksi mitään kehuttavaa. Tämä on lukemisen arvoinen, jos asennoituu kirjaan täysin huumorilla, eikä odota mitään sen enempää.

ARVIO:  1/5

Kirjailija: Sylvia Day

Alkuperäisteos: Reflected in you

Kustantaja: Tammi

Kääntäjä: Henna Kaarakainen ja Inkeri Koskinen

Vuosi: 2012

Sivuja: 406

Sarja: Crossfire

Mistä: Omasta hyllystä

Haasteet: Helmet-lukuhaaste, kohta 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Marjatta Kurenniemi - Puuhiset

Kun Mari ja Ari olivat vauvoja heidän varjonsa vaihtuivat. Marin varjo oli villi ja seikkailunhaluinen ja lopulta se karkasi ja joutui kiipeliin. Marin oli lähdettävä sitä pelastamaan puuhisten satuvaltakuntaan.

Olet varmasti kuullut maahisista ja vetehisistä, mutta tiesitkö, että puissa asuu puuhisia? On vaahterapuuhisia ja mäntypuuhisia ja monia muitakin. Marjatta Kurenniemen valloittavan saturomaanin on kuvittanut Maija Karma, ja se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1956.

Puuhiset on yksi ehdottomia lapsuuteni lempikirjoja. Otin sen viimeviikolla kouluun mukaan ja huomasin lukaisseeni sen kokonaan hyppytunnin aikana. 

Marjatta Kurenniemi on lyömätön tarinankertoja ja onnistuu pakkaamaan reiluun sataan sivuun niin valloittavan fantasiamaailman, että sitä on vaikea käsittää. Vielä seitsemäntoistavuotiaanakin tämä kirja jaksaa ihastuttaa ja sen hahmot hymyilyttävät kerta kerralta enemmän.

Tarina siis kertoo pienen ihmistyttö Marin varjon katoamisesta Puuhisten valtakuntaan. Puuhiset ovat maahisten ja vetehisten sukua ja hoitavat suhisemisen puissa. Pieni vaahterapuuhinen Plintti tulee hakemaan Marin varjoaan pelastamaan ja tästä vasta seikkailu alkaakin. Matkan varrella törmätään mitä erikoisimpiin puuhisiin, kuten kotiapulaiseen Pullukkaan, Vaahterapuuhisten valtakuntaa yyliöivään Yyliöön ja yyliön tyttäreen Suhusiinaan. Marille paljastuu paljon kummallisia puuhisten tapoja, kuten se, että puuhiset muuttavat kerrosta ylemmäksi joka päivä ja puun ylimmillä oksilla on huoneenodotusoksakunta, jossa asunnottomat odottavat päivän omaa vuoroaan. Vaahterapuuhisten valtakunnan keskuksessa, Tohinalinnassa on salaisuuksia joita Yyliö varjelee ja kuka suhisee tornikamarissa ? Varjon toilailut ja jekut aiheuttavat naapuripuussa, pahamaineisten Mäntypuuhisten valtakunnassa negatiivisia vivahteita ja edessä onkin sota kahden puuhiskansan välillä. Apuun kutsutaan Marin alakertaan muuttanut Ihmispoika Ari megafoneineen ja taskun pohjalta löytyvine kätevine aseineen. Miten käy vaahterapuuhisten ?

Muistan pienempänä, kuinka kirja tuntui kestävän ikuisuuksia ja jännitin aina vain enemmän tarinan loppua kohden. Nyt lukuvauhtini on kiihtynyt niin paljon, että teksti tuli imaistua hetkessä mikä oli vähän sääli. En keksi tästä kirjasta mitään muuta negatiivista sanottavaa kuin sen, että se on aivan liian lyhyt.

Tekstistä välitty ystävyyden voima, luottamuksen tärkeys ja vakaviakin aiheita, kuten sotaa käsitellään lapsille sopivalla tavalla.

Puuhiset jaksavat valloittaa ja tulen varmasti lukemaan tätä tulevaisuudessa omille mahdollisille lapsilleni.

Toinen minulle erittäin rakas Kurenniemen kirja on Kuinka Kum-Maa on kaikkialla ?, ja sen kimppuun voisin käydä tänään myös marraskuun lukuhaasteen merkeissä. Tarkoituksena on siis lukea vähintään 30 sivua joka ikinen päivä marraskuun ajan ja hashtagina toimii #lukuhaaste.

ARVIO  5/5

Kirjailija: Marjatta Kurenniemi

Kustantaja: Tammi

Vuosi: 1956

Sivuja: 144

Mistä: Omasta hyllystä

Uskollinen - Outolintu -trilogia #3

Tämä postaus sisältää spoilereita, sillä en voi puhua tästä kirjasta muuten niin, kuin koen välttämättömäksi. Merkitsen ne kuitenkin erikseen, joten jos et ole tätä kirjaa lukenut, voit lukea osat tästä arviosta spoilaantumatta.

Tiedän, mistä olen kotoisin. Tiedän etten halua kuolla, ja minulle sekin on paljon - enemmän kuin muutama viikko sitten.

Kuvittele, että tuntemasi maailma on ollut valhetta.
Kuvittele, että yksittäinen päätös on muuttanut tulevaisuutesi.
Kuvittele, että rakkaus ja usko toiseen ihmiseen ovat saaneet sinut ylittämään itsesi kerta toisensa jälkeen. Tris Prior ja Tobias ovat nyt tienhaarassa. Paetako rakkaansa kanssa yhteiskunnan ulkopuolelle, vai taistellako uutta ja tuntematonta vastaan ?



Jos Kapinallinen saa pään sekaisin juonenkäänteillään, Uskollinen lyö tajun kankaalle. Viimeinen osa ei todellakaan ole sitä, mitä osasi tai edes yritti odottaa, se on kaikkea muuta. Veronica Roth on äärimmäisen taitava kirjoittaja ja hänen mielikuvituksensa ja juonellinen älynsä on huikaisevaa.

Uskollisessa asioita paljastuu paljon kerralla ja jutut ovat todella suuria. Henkilöhahmojen lailla lukijan on ehkä aluksi jopa vaikeaa sisäistää ja tottua kaikkeen. Omalla kohdallani on myönnettävä, etten ehkä edes halunnut tottua. Kaipasin takaisin tuttuun ja turvalliseen. Lukijan huomaamatta aiemmat kirjat ovat tietenkin kokoajan johdatelleet näitä tapahtumia kohti, mutta oli niitä silti hiukan vaikeaa uskoa.

Teksti on aiempien osien lailla kuitenkin todella sujuvaa ja viihdyttävää, sitä on helppo lukea eikä kirjaa halua laskea sylistään. Minulla itselleni meni taukojen kanssa viitisen tuntia.

Loppua kohden tapahtumat kiihtyvät entisestään ja sydän hypähtelee kurkussa sivu toisensa jälkeen.

Tobiaksen ja Trisin suhde on viimeisessä osassa lukijalle iso juttu, sillä kirja on jaettu kappaleisiin vuorotellen kummankin näkökulmasta. Lukija tutustuu vihdoin myös Tobiaksen ajatuksiin, mitä olen odottanut alusta asti, sillä pidän hänestä kovin. He ovat kaunis pari, eivät mitään söpöilijöitä, vaan rehellisesti toisiaan rakastavia ihmisiä, jotka selviävät elämän käännekohdista toistensa tuella.
 Kapinallisen tavoin Trisillä on kyllä toki edelleen pieni pakkomielle jokapaikanhöylän rooliin, mistä en aina niin pitänyt, mutta yleensä hän myös osoitti sille hyvän syyn.

Veronica Roth ilmeisesti pitää lukijansa yllättämisestä, sillä kirjan loppuratkaisu tuli enemmän puun takaa, kuin mikään tämän sarjan aikana tapahtunut.



SPOILERI ALKAA

Olen aina toivonut, että kirjailijan ja lukijan välillä on sanaton sopimus, joka estää kirjailijaa tappamasta ketään tärkeää ihan vain lukijan henkisen hyvinvoinnin vuoksi. Aiemmin esimerkiksi Rowling on lytännyt toiveeni Fred Weasleyn kanssa. Roth teki nyt saman, mutta TODELLA paljon pahempana.
Joskus aikoja sitten selailin Tumblrin ihmeellisessä maailmassa ja tulin osittain spoilaantuneeksi Uskonnollisen lopusta. Missään ei toki sanottu täysin suoraan, mutta sain vahvoja vihjeitä siitä, mitä on tulossa. Siksi luin kirjaa pelon vallassa. En voi vieläkään uskoa, kuinka monta tärkeää sarjan mukana kulkenutta hahmoa Veronica päätti surmata.

Enkä varsinkaan sitä, että hän tappoi Trisin.

Siinä vaiheessa, kun Tris vaati Calebia luovuttamaan pommirepun itselleen, tajusin satavarmasti mitä tapahtuisi. Luin ne muutamat hassut sivut paniikin vallassa ja kun Tris päätti mennä äitinsä syliin, tuntui kuin sydämeni olisi revitty rinnastani ja jokin voima pakottaisi minua käpertymään kerälle sängylleni.

Minusta oli kuitenkin erittäin kaunista, että Roth saattoi Trisin Tobiaksen kautta matkansa loppuun ja antoi lukijoille ajatuksen toivosta ja siitä, että vaikka elämä olisi kuinka rankkaa, kaikesta voi päästä ajan kanssa yli.

Spoileri päättyy.

Kirjan ja koko trilogian loputtua oloni oli tyhjä ja todella ahdistunut, joten etsin spotifystä Divergentin soundtrack-listan, lähdin lenkille ja kuvittelin olevani Uskalias joka juoksee junaa kiinni.

Roth on luonut rakastettavan tarinan joka antaa ajattelemisen aihetta. Divergent on muutakin kuin vain dystopia rakkaustarinan mukana kerrottuna, se on kuvaus ihmisluonnon huonoista puolista ja pohtii elämän arvoja ja erilaisten ihmisten näkökulmia niihin.

Tästä tuli ehdottomasti yksi suosikeistani, vaikka tiedän etten pysty lukemaan tätä uudestaan todella pitkään aikaan.

ARVIO:   5/5

Kirjailija: Veronica Roth

Alkuperäisteos: Allegiant

Kustantaja: Otava

Kääntäjä: Outi Järvinen

Vuosi: 2013

Sivuja: 393

Sarja: Outolintu -trilogia 

Mistä: Omasta hyllystä

Haasteet: Kirjankansibingo - Luonto. Varsinaisesti kansikuva ei ehkä kuuluisi tähän, mutta se ei oikein sovi mihinkään muuhunkaan ja olen bingoni kanssa todella pahasti muita jäljessä, joten tämä tuskin haittaa. 

Kapinallinen - Outolintu -trilogia #2

Kirja on Veronica Rothin Outolintu -trilogian toinen osa, joten postaus sisältää viittauksia ensimmäiseen osaan. Suosittelen siis lukemaan tämän postauksen varauksella, jos sarja ei ole tuttu. 

Meillä on sama suru molemmilla. Meillä on sota sisällämme. Joskus se pitää miedät hengissä, joskus se uhkaa tuhota meidät.

Tris on selvinnyt perhettään kohdanneesta raa'asta hyökkäyksestä, mutta maksanut selviytymisestään kovan hinnan. Sodan uhka on silti käsin kosketeltavissa eri osastojen välillä. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan ? Kuuluuko siihen Neljä ja heidän tempoileva rakkaustarinansa. Sitä Tris ei tiedä. Selvää on, että sodassa ja rakkaudessa on aina valittava puolensa.


Kapinallinen on asustanut kirjahyllyssäni yli vuoden päivät. Sen ostettuani vuosi sitten luin kirjaa vajaaseen puoleen väliin asti, enkä tiedä mitä sitten tapahtui. Muistaakseni spoilaannuin hieman sarjan viimeisen osan suhteen ja aloin pelätä kirjan jatkamista. Elokuvan kävin kuitenkin katsomassa ja se olikin mielestäni mahtava. Kirja jäi silti yhä hyllyyn ja minua hävetti, etten todella ollut lukenut tätä tällä hetkellä melko isollakin nimellä kulkevaa sarjaa, vaikka sen kokonaan omistan sekä suomeksi ETTÄ englanniksi. Nyt heinäkuussa otin vihoin itseäni niskasta ja luin tämän.

Aloitin kokonaan alusta, vaikka olinkin puoliväliin lukenut ja minulla oli elokuva tukenani. Kapinallinen alkaa melkein suoraan siitä, mihin Outolintu jäi. Rothin teksti on monipuolista ja mukaansatempaavaa, joten matkamme taittui nopeasti. Trisin kuulustelun kohdalla aloin kuitenkin taas ahdistua ja hikeentyä, sillä niille tienoille olin juuttunut silloin kauan sitten. Pinnistelin silti eteenpäin ja johan alkoi rytistä.

Kapinallinen käänsi ympäri kaiken sen, mitä aiemmin odotin. Se ei noudattele tuttua polkua, vaan saa lukijan leuan loksahtamaan. Kaikki se tuttu ja turvallinen johon on ensimmäisen kirjan aikana ehtinyt rakastua, uhataan vetää kuin matto jalkojen alta.

Elokuva pysyi mielessäni koko kirjan ajan ja alun tapahtumat olivat pääasiassa tuttuja ennestään.
Puolivälistä eteenpäin vastaani tuli kokoajan uusia tapahtumia ja asioita. Olin erittäin hämmentynyt, miksi en tiedä tällaista tai mikä tuo sitten on ?
Kirjan loputtua olin kuin puulla päähän lyöty ja minulle tuli erittäin selväksi, ettei elokuva noudattele kirjan loppupuolta LAINKAAN. Koin sivu toisensa jälkeen pienimuotoisia sydänkohtauksia. Elokuvassahan oli kaikki aivan väärin ! Vaikka pidin kyllä elokuvan "osastosimulaatiosta" joka Divergentin on läpäistävä jotta tieto avautuu, olen kuitenkin pöyristynyt siitä, miten pielessä kaikki asiat elokuvan lopussa ovat. Nyt pelkään ihan todella kovin Uskollisen elokuvaversiota ja sitä, mitkä kaikki faktat siinä sössitään.

Kirjana Kapinallinen oli kuitenkin todella hyvä ja se johdattelee lukijaa kokoajan eteenpäin. Tietoa tulee valtavasti lisää ja pohdin pitkin kirjaa, että mitä enää voi tapahtua ? Mitä uutta Rothilta löytyy taskustaan, että hän saa tarinaan vielä yhden uuden kirjan ? Tappeluilta ja ammuskeluilta ei vältytty, ihanien henkilöiden kuolemasta puhumattakaan.

Trisiä ja Tobiasta oli edelleen viihdyttävää seurata. Heidän suhteensa pyörii pitkälti juoksemisen ja tappelemisen ympärillä, joten muutamat rauhalliset hetket ovat ilot lukijalle.

Trisin luonne kävi Kapinallisen aikana mielestäni ajoittain hiukan ärsyttäväksi. Kuusitoistavuotiaaksi ja Vaatimattomasta lähtöiseksi ( olkoonkin vain Divergentti ) hän on välillä naurettavan kovapäinen. Hän ei omaa minkään sortin itsesuojeluvaistoa, eikä ajattele läheistensä tunteita tai kuuntele ketään yrittäessään pelastaa maailman. Se alkaa muutaman kerran jälkeen hieman raivostuttaa.

Yhteenvetona sekavasta avautumisestani, Roth kirjoittaa edelleen vaikuttavasti ja Kapinallinen suorastaan pakottaa lukemaan sarjan päätösosan, Uskollisen mahdollisimman pian.

ARVIO:   4/5

Kirjailija: Veronica Roth

Alkuperäisteos: Insurgent

Kustantaja: Otava

Kääntäjä: Outi Järvinen

Vuosi: 2013

Sivuja: 381

Sarja: Outolintu -trilogia 

Mistä: Omasta hyllystä

Haasteet: Kirjankansibingo - Kasvi

Smaragdinvihreä - Rakkaus ei katso aikaa #3

Kirjan takakannen kuvaus sisältää ison spoilerin sarjan aikaisemmista osista Rubiininpuna ja Safiirinsini. Jos et ole lukenut niitä, suosittelen lukemaan tämän postauksen omalla vastuulla, sillä puhun täysin avoimesti kirjan juonesta ja aikaisemmista osista.


Rakkaus ei katso aikaa

Aikakaudesta toiseen seikkaillut Gwendolyn on aivan maassa. Oliko Gideonin rakkaudentunnustus lainkaan todellinen ? Särkynyttä sydäntä ei ole kuitenkaan aikaa jäädä parantelemaan, sillä sukunsa aikamatkaajageeniä kantavalla Gwenillä on pian aivan uusia huolia. Hänen pitäisi täyttää tehtävänsä aikamatkaajana, kun vain tietäisi mikä se on...
Saint-Germainin kreivin menneisyydessä punoma verkko kiristyy, ja niimpä Gwenin ja Gideonin on selvitettävä salaisuus ja syöksyttävä seikkailuihin halki aikojen, olipa rakkaudessa ryppyjä tai ei.


Yhyhyhyy, täällä minä nyt vollottaen yritän saada tekstiä aikaiseksi. Sain kirjan luettua jo eilen iltapäivällä, mutta olin niin maassa sarjan loppumisesta koko loppuillan, etten kyennyt bloggaamaan.

Seuraa spoileri.
Haluan nyt ensin purkaa tämän spoilerin josta Safiirinsinestä puhuessani valitin. Olin siis kirjastossa hakemassa näitä kumpaakin kirjaa ja nopeasti lukaisin takakannesta, mitä tuleman pitää. Safiirinsinen kansi ei suurempia yksityiskohtia möläyttänyt ja innolla odotin lukemista. Mutta sitten luin perään tämän ja melkein huusin ahdistuksesta. Oliko Gideonin rakkaudentunnustus lainkaan todellinen ? SIIS OIKEASTI. Tuo yksi pieni lause spoilasi kokonaan sen, mitä kohti toisessa kirjassa oltiin menossa JA vei sitten vielä täysin maun selkeästi yhdeksi huippukohdaksi tarkoitetusta kohdasta.

Jos en olisi tiennyt, että Gideonin puheet olisivatkin pelkkää puppua, olisin itkenyt onnesta tässä kohdassa ja murtunut vasta sitten. Nyt sitten lukiessani ajattelin vain, että heh ompa söpöä, mutta mitä turhia ihastelemaan kun ei tuokaan ole totta. Tietysti olinhan minä sitä osannut odottaa, eikä se loppupeleissä ehkä ihan niin iso juttu ollut, mutta jollekin olisi voinut olla. Olen siis äärimmäisen hämmentynyt näin spoilaavasta takakannesta.
Spoileri loppuu.

Mutta nyt itse Smaragdinvihreään. Se jatkuu mukavasti taas suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi. Tässä osassa todella verkko kiristyy ja hämmentäviä yksityiskohtia alkaa paljastua niin tästä kahdentoista tehtävästä, Gwendolynin perhesuhteista, kuin Gwendolynistä itsestäänkin.

Ja niinkuin arvelinkin, olin valinnut oikean puolen, kai. Itseasiassa mielestäni koko hommalla ei lopulta edes olisi ollut läheskään niin pahoja seurauksia, kuin mitä kahdessa ensimmäisessä osassa annettiin odottaa. Muutenkin lopulta jäin hiukan ihmettelemään, että mikä syy koko jutulla oli. Siis sillä, miksi nämä 12 aikamatkaajaa ovat syntyneet. Tottakai heillä oli tämä kohtalo ja tehtävä - mutta sen lopputulos ? Niinkuin okeasti ?

Seuraa ISO spoileri, sillä minun on pakko saada puhua tästä -> Aluksi kreivihän antaa ymmärtää, että kronografin tehtävänä on verikehän sulkeminen, jolla pelastetaan maailma ja kaikki sairaudet. Tämä kuulostaa hyvältä. Mutta sitten - selviääkin että hän on valehdellut. Verikehän sulkeminen synnyttääkin ainetta jolla kreivi voi tehdä itsestään kuolemattoman. Lopputuloksena Gwen ja Gideon täyttävät toisen kronografin verikehän ja Gideon vetää aineet kurkusta alas, jolloin muuttuu kuolemattomaksi Gwenin rinnalle, joka jostain syystä on sellainen luonnostaan. Siis koko homman pointti oli suolalta näyttävä aine, jolla yhdestä ihmisestä tulee kuolematon ? Tämä oli ehkä ainoa yksityiskohta, mikä jäi häiritsemään. Todella, historian saatossa on siis syntynyt 12 ihmistä, joilla on geeni matkata ajassa. Ja heidän kohtalonsa on tehdä yhdestä ihmisestä kuolematon. What Why ? :D  Ehkä ymmärtänette, mitä tarkoitan.
Spoileri päättyy.

Se ei silti millään lailla estänyt rakastumistani kirjaan. Juoni on edelleen vallan toimiva ja tämä aikamatkaajien maailma niin kovin kiehtova. Monessa kohtaa minä vain aloin huutamaan, sillä olin niin jännittynyt enkä melkein kyennyt lukemaan eteenpäin, kun kädet tärisivät niin paljon ja rintaa puristi. Huh, kuulostan ihan sairaalta.
Olin myös hiukan hämmästynyt siitä, kuka lopulta oli kaiken takana, empä olisi arvannut.
Gwendolynin ja Gideonin suhteen pidin tästä viimeisestä kirjasta eniten. Olen kahden edellisen kirjan aikana hullaantunut heihin, eikä se laantunut yhtään, päinvastoin. Kaikkein parasta luettavaa on heidän toivoton ainainen kinastelunsa, he ovat vallan hulvattomia. Ja olen todella onnellinen siitä, mihin tarina heidän osaltaan päättyi.

Pistin muuten merkille, että Gier on tässä viimeisessä kirjassa käyttänyt Gwendolynista erittäin paljon lempinimiä ristimänimen sijaan. Gideon, Leslie ja kaikki muut hänen ystävänsä kutsuvat häntä poikkeuksetta Gweniksi tai Gwennyksi, mikä oli toisaalta ihan hauskaa. Toki kaikki aikuiset käyttivät ristimänimeä, pisti silmään kuitenkin.

Todella, vaikka monia asioita jäi mielen päälle ja ihmetytti, oli Smaragdinvihreä silti mielestäni täydellinen lopetus sarjalle ja ehkä jopa kolmesta kirjasta paras. Laskin sen sylistäni erittäin haikein mielin, sillä olen tämän vajaan viikon aikana kiintynyt hahmoihin - varsinkin Gideoniin - erittäin kovasti. Gier on luonut upean maailman jännittävillä mysteereillä, ja niin ihanan rakkaustarinan, että itkeä vollotin viimeiset sivut. Rakkaus ei katso aikaa - sarjaa tulee todella ikävä, enkä malta odottaa, että saan kirjat hankittua itselleni. Tiedän nimittäin, että toinen lukukerta tulee olemaan yhtä mahtava, sillä voin kokoajan vain myhäillä ja nauttia tarinasta, ilman että tärisen ja jännitän ratkaisuja.

Eli siis kiitos niin paljon, Kerstin Gier.

Ja todella, sitä Smaragdinvihreän elokuvaversiota odottaen. Minä tiedän, että se vielä tulee.

ARVIO:   5/5

Kirjailija: Kerstin Gier

Alkuperäisteos: Smaragdgrün ( Saksa )

Kustantaja: Gummerus

Kääntäjä: Ilona Nykyri

Vuosi: 2010

Sivuja: 485

Sarja: Rakkaus ei katso aikaa

Mistä: Kirjastolaina

Haasteet: Kirjankansibingo : Pariskunta - minun oli vain säästettävä kyseinen ruutu tälle kirjalle.

Nyt sitte pohdin, että mitä lukisin seuraavaksi. Tämä vaikutti minuun niin voimakkaasti ( En ole perjantain jälkeen muuta ajatellutkaan... ), että taidan valita jotain vähän "kevyempää" äitini pokkaripinoista. Ja pahoittelen tämän bloggauksen spoilereita, en vain onnistunut pidättelemään itseäni. Ja tykkään sanasta spoileri niin paljon, että kylvän sitä kaikkialle haha :D

Safiirinsini - Rakkaus ei katso aikaa #2

Rakkaus ei katso aikaa

Menneisyyteen rakastuminen ei ehkä ole lainkaan hyvä ajatus. Sen huomaa 16-vuotias Gwendolyn, jonka elämä on ollut yhtä vuoristorataa sen jälkeen, kun hänestä tuli perheensä aikamatkaaja. Gwendolynilla ja Gideonilla on kuitenkin muita ongelmia, kuten vaikkapa maapallon pelastaminen. Kaiken lisäksi Gideon alkaa käyttäytyä arvoituksellisesti. Gwendolyn ei ole enää varma, mistä kaikessa on kyse, mutta hän aikoo ottaa siitä selvää.

Heipodei, katsokaas kuka on täällä taas. Toteutin tänään todella lauantaisen suunnitelmani. ( Piti hakea tämä yksi, mutta hainkin kuusi - nyt keskeneräisten osastolla työpöydälläni on huikeat kuusitoista kirjaa, eikä pöydän kapasiteetti enää kohta riitä. Joten mitä jos Innarina lukisit nämä nyt loppuun ? ) ja syöksyin kirjastoon hakemaan Safiirinsinen. Koko sunnuntai oli yhtä kärvistelyä, sillä yritin malttaa mieleni tämän elokuvaversion katsomisesta ennen kirjan lukua. Onneksi maltoin.

Ja mistäs sitä nyt sitten aloittaisi... Ensimmäinen kirja jätti lukijan todella pahaan hetkeen ja tunsin itseni todella yksinäiseksi kirjan loputtua, haha. Toinen osa, eli Safiirinsini jatkaa aikamatkaajien tarinaa täsmälleen siitä hetkestä, mihin ensimmäinen loppui ja se oli itselleni suuri helpotus. Niinkuin Rubiininpunasta postatessani sanoinkin, pidin erittäin paljon sen päätöskohtauksesta ja onnekseni se jatkui tässä ihan mukavasti.

Gierin maailma ihastuttaa tässä kirjassa vain entistä enemmän. Haukoin henkeä joka toisella sivulla, kun yksityiskohtia tästä suuresta salaisuudesta paljastuu siellä täällä. Koko juttu aikamatkailijageenistä, kronografista, elapsoitumisesta ja kahdentoista kiven yhteisen kohtalon ennustuksesta ei päästä aivoja narikkaan hetkeksikään. Onneksi sentään tähän kahdentoista jalokiven kohtaloon alkaa hetki hetkeltä muodostua järkeä - vai alkaako ? Ehkei sittenkään. Gier pitää niin saamarin hyvin minua otteessaan, kun ei paljasta kaikkea.

On myös ihan mahtavan mahdottoman ärsyttävää seurata lukijana sitä, miten Gwendlonynin on vaikeuksia päättää ketä uskoa ja mihin luottaa. Hänen täytyisi päättää puolensa, mutta se on miltei mahdotonta, koska hänet suljetaan salaisuuksien ulkopuolelle. Lopputuloksena hänen täytyy selvittää koko kuvio itse, mikä ei taas ole muiden mieleen. 

Lukijana tietysti tiedän asioista hiukan enemmän kuin Gwendolyn, sillä Gier paljastelee muutamia yksityiskohtia siellä täällä. Voin siis sanoa, että on vallan sietämätöntä, koska itse tiedän todella puoleni ja voin miltei ennustaakin, että valitsemani puoli on oikea. Mutta haluaisin erittäin kovasti olla tästä varma ja sitä varten pitäisi vielä malttaa lukea viimeinenkin kirja. Juuri nyt minusta tuntuu, että haluaisn jonkun spoilaavan minulle koko loppuratkaisun, koska en malttaisi enää odottaa muutaman tunnin lukurupeaman ajan, että asiat selviäisivät ! :D

Spoilereista puheenollen saan johdateltua höpinäni sitten siihen toiseen pääjuttuun, meidän pariskuntaamme. Olin siis, kuten sanottua, erittäin tyytyväinen tilanteeseen ensimmäisen kirjan jälkeen ja oli tämä toinenkin pitkälti yhtä hymyä. Minä vain hullaannuin Gideoniin, ei mahda minkään. Kai joudun myöntämään itsellenikin, että nautin siitä ärsytyksen tunteesta mikä tulee lukiessa tylyistä ja ylimielisistä pojista. Ja sitten kun poitsu paljastaakin tunteensa niin huh juu hei olen tyytyväinen kiitos hihi. ( Tekstini taso karkailee nyt pahasti... )

EREHDYIN kuitenkin kirjastossa lukemaan kolmannen osan, eli Smaragdinvihreän TAKAKANNEN, mikä oli valtaisa virhe. Se käytännössä spoilasi kokonaan tämän toisen osan huippukohdan ja siitä jäi kyllä hiukan paha maku suuhun. Okei, yleensä jatko-osien takakansissa viitataan edellisiin osiin, mutta tämä vei oikeasti kauniista kohdasta maun. Jos en olisi lukenut tänään päivällä ennen Safiirinsinen aloittamista tätä kyseistä spoileria Smaragdinfihrän takakannesta, olisin varmasti hyppinyt onnesta kirjan kanssa, mutta nyt kohta herätti vain surumielisyyttä, sillä tiesin mitä tuleman pitää. Ei kiva. Bloggaan Smaragdinvihreästä luultavasti huomenillalla heti, kun vain saan sen luettua ( yritän pyhittää itselleni yöunet ja säästän kirjan huomiselle ) ja koetan pohtia mitä teen kuvauksen suhteen, sillä nytkin käytin todella takakansitekstiä.

TOISAALTA kuitenkin odotan nyt sattuneiden syiden takia viimeisen osan tapahtumia aivan valtavasti, sillä tiedän ettei se varmasti jää tähän. Joten ei kamala takakansispoileri ihan niin kamala ehkä ollutkaan. Yritän kuitenkin jatkossa välttää jatko-osien takakansien lukemista tällaisten sattumusten vuoksi.

Kamalaa, miten joutavia olen taas erehtynyt höpisemään. Palatkaamme asiaan. Juonellisesti kirja oli yhä periaatteessa todella nopeatempoinen ( ensimmäisen + toisen kirjan tapahtumat = aikaa on kulunut viikko ), mikä oli todella mukavaa lukijan kannalta. Todella, todella tapahtumarikasta tekstiä. Viikossa ehtii näköjään tapahtumaan vaikka jos mitä.

Ja niin todella tapahtuikin. Mainitsin tästä jo GoodReadsin puolella, mutta minä todella repesin moneen kertaan ihan kirjaimellisesti nauramaan. En siis vain hymyillyt tai hymähtänyt, vaan nauroin ääneen katketakseni. Perheeni varmaan pitää minua nykyään hieman humpsahtaneena, sillä he tietävät minun olevan yksin huoneessani - ja sitten alkaa hillitsemätön hohotus. Pistän nykyään melkein kaiken jo tavaksi muodostuneen lauseen " mie luen " piikkiin. Se oikeasti yleensä on syy kaikkeen, ja toimii sellaisena.

Loppuun vielä pohdiskelua suomentajan työstä tämän kirjan parissa. Pääasiassa kieli on ollut oikein hyvää ja olen pitänyt lukemastani. Muutamia sanoja olen kuitenkin ihmetellyt ja haluaisin erittäin kovasti nähdä alkuperäiset sanamuodot, ne saksankieliset. Meinaan, Gwendolyn kykenee näkemään haamuja ja demoneita, lähinnä siis jo joskus kuolleita olentoja. Joo okei siinä ei ole epäselvää. Kirkossa Gwendolyn sitten näkee vesinokan - muinaisen demonin. Siis vesinokka ?! Ilmeisesti kuvausten perusteella se on jokin vasikan tai pirun näköinen sarvekas suihkulähdepatsas tai vastaavaa, mutta minulle tulee vesinokasta tasan mieleen sellainen isokuonoinen vesinokkaeläin. Tarkemmin nokkaeläin Perry - joo siitä lastenohjelmasta. Olenko kenties missannut jotain, vai miksi kyseinen suomennos kummastuttaa ? :D

Ja taas mainittava, tämä kirjasarja olisi niin paljon houkuttelevampi erilaisilla kansilla. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin siis PIDIN ja erittäin paljon. Olen rakastunut tähän sarjaan. Odotan huomista haikein mielin, en todella halua päästää tätä sarjaa vielä käsistäni. 

Elokuvasta bloggaus täällä.

ARVIO    5/5

Kirjailija: Kerstin Gier

Kustantaja: Gummerus

Alkuperäinen teos: Saphirblau ( Saksa )

Julkaisuvuosi: 2010

Kääntäjä: Riitta Virkkunen

Sivuja: 360

Sarja: Rakkaus ei katso aikaa

Mistä: Kirjaston valikoimaa

Haasteet: Kirjankansibingo - Sininen

Rubiininpuna & Ruby Red

Tämä bloggaus sisältää arvion ja höpinää sekä kirjasta, että elokuvasta. Tästä syystä teksti saattaa sisältää pieniä spoilereita, sillä muuten vertailu olisi mahdotonta. Spoilerit on kuitenkin rajattu alleviivauksin.

RUBIININPUNA

Rakkaus ei katso aikaa

Joskus on todella raskasta elää perheessä, jossa on paljon salaisuuksia. Sitä mieltä on varmasti ainakin 16-vuotias Gwendolyn, kun hän eräänä päivänä sinkoutuu ajassa taaksepäin vuosisadan vaihteen Lontooseen. Pian hän huomaa olevansa itse perheensä suurin salaisuus. Muinaisen ennustuksen selvittäminen on Gwendolynin käsissä. Ensin hänen vain pitäisi ottaa selville, keneen hän voi luottaa - historiassa tai nykyhetkessä. Eikä kukaan varoittanut häntä rakastumisesta...

( Takakansiteksti )

Gwendolyn on tuiki tavallinen 16-vuotias lontoolaistyttö, mutta hänen perhetaustansa on jotakin aivan muuta. Joillakin Gwenin sukulaisista on aikamatkaajan geeni, ja hänen sukupolvessaan geeni on hänen nirppanokkaisella serkullaan Charlottella. Koko suku odottaa herkeämättä, koska Charlotten ensimmäinen matka menneisyyteen koittaa. Gwendolynin arki on Charlotten tarkoin vartioidun elämän rinnalla melko tavallista, kunnes hän yhtenä päivänä saa huimauskohtauksen ja hetken päästä huomaa olevansa entisaikojen Lontoossa. Aikamatkageeni onkin piillyt Gwendolynin perimässä!
Osa kateellisista sukulaisista ei tahdo uskoa, että Gwendolyn on valittu osaksi vuosisataista kohtalonyhteyttä, kahdentoista jalokiven ketjua, mutta yhtä kaikki häntä aletaan salaisen veljeskunnan toimesta valmistella tuleviin aikamatkoihin, joilla hän täyttää mystistä tehtävää ikätoverinsa, samaista aikamatkageeniä kantavan komean mutta raivostuttavan Gideonin kanssa.
( Tarkempi juonikuvaus Risingshadowsta )

Rubiininpuna on ollut pöydälläni nyt reilun viikon verran, muiden viimeisimpien kirjastolainojen vieressä, lukuvuoroaan odottamassa. Eilen YouTuben ihanassa maailmassa selaillessani törmäsin kyseisen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan traileriin ja voin väittää, että silmissäni syttyi yhtäkkiä kiilto. Sysäsin kaikki muut tavarat tieltäni pois, tempaisin kirjan pöydältä ja uppouduin lukemaan.
En muista millon viimeeksi olisin lukenut mitään näin nopeasti.

Heti alkajaisiksi on sanottava, että tämänkin kirjan idea on jälleen kerran nerokas. Lukemani kirjat jaksavat kerta toisensa jälkeen yllättää luovilla ratkaisuillaan niin paljon, että luen suurinpiirtein leuka lattiaan tipahtaneena.
Aikamatkailijageeni ? Loistavaa ! Ja se todella toimi. Kirja on samalla uskomattoman realistisen tuntuinen, mutta myös syvälle fantasian kiemuroihin mukaansa vetävä. Pidin tästä erittäin paljon.

Henkilöhahmojen takia jouduin aluksi hiukan taistelemaan, kirjan kaikki henkilöt kun tuntuvat alkavan joko G:llä tai C:llä. Samoin löytyi myös jos jonkinmoista misteriä ja kreiviä ja ties mitä. Meinasin pudota kärryiltä, enkä vielä lopussakaan ole täysin varma, että kuka oli kuka. Toki Gwendolyn ja Gideon nyt ovat tuttuja, mutta kuitenkin.
Nauroin Gwendolynille useaan otteeseen lukiessani. Tietyllä tavalla hän on todella tyypillinen naispäähenkilö, homssuinen, kompasteleva ja hiukan ehkä ujokin. Toisaalta häneltä löytyy myös sisua ja tahtoa näyttää muille, ettei ole mikään luuseri.
Gideon oli ihana. Niin ihana. Aluksi vihasin häntä hänen jopa kusipäisyyteenkin asti menevän käytöksensä takia, mutta heti kun hän oppi käyttäytymään, tuli hänestä lempihahmoni juttujensa ja huumorinsa ansiosta.
Ja mainittava on myös niin mahdottoman hauska hahmo, koulun kummitus nimeltään James August Peregrin Pimplebottom. Nauroin hänelle niin paljon.

Romanssi oli ujutettu kirjan juoneen mukaan oikein sulavasti ja pidin sen etenemisestä oikein kovasti. Varsinkin kirjan loppukohtaus saarnatuolissa oli mielestäni niin kovin suloinen, ai että.

Mystiikkaa mukaansa toi kirjan alun prologi ja lopun epilogi, jotka jättivät vielä muun kirjan lisäksi niin paljon asioita auki ja mieleen pyörimään. Pidän Kerstinin kerronasta niin paljon, hän todella koukuttaa lukijansa.

Luin kirjan siis todella nopeasti, ja olin alkaa rääkymään kun se loppui. SIIS KUINKA KESKEN KIRJA VOI JÄÄDÄ ? Aloin tärisemään sängylläni ja itkukin meinasi tulla, kun tajusin että on perjantai ja pääsen kirjastoon vasta maanantaina... YÄÄÄ ! Safiirinsini, minä odotan.

Ainoana miinuksena sanoisin kirjan kannen. Otin sen kirjastosta mukaan täysin sen juonikuvauksen perusteella ja koska olin kuullut siitä paljon, mutta meinasin jättää sen hyllyyn kannnen vuoksi. Jotenkin tämä vaaleanpunainen piiroskuva on todella lapsekkaan oloinen ja pitkään mietin, että mikäs kirja se tämä nyt on. Goodreadissa näkemäni - varmaan englanninkielisen painoksen - kansi oli paljon aikuismaisempi ja kiinnostavamman oloinen.

Silti, erittäin koukuttava trilogian aloitus, tahdon jo sinne kirjastoon kakkososaa hakemaan ! Ja omaankin hyllyyn nämä on saatava.

ARVIO    5/5

Kirjailija: Kerstin Gier

Alkuperäisteos: Rubinrot ( Saksa )

Julkaisuvuosi: 2009

Kustantaja: Gummerrus

Suomentaja: Riitta Virkkunen

Sivuja: 344

Sarja: Rakkaus ei katso aikaa

Haasteet: Kirjankansibingo - Piirroskuva

RUBY RED

Ohjaaja: Felix Fuchssteiner

Ensi-ilta maailmalla: 5.3.2013

Pääosissa: Maria Ehrich, Jannis Niewöhner

No, tottakai minun oli katsottava elokuva heti kirjan jälkeen kun olin kerran juuri trailerin perusteella kiinnostunutkin. Alkuperäisesti elokuva on tehty saksaksi, ja vaikka olenkin saksaa viisi vuotta lukenut ( ei suju... ), etsin englanninkielisen version, minkä onnekseni löysinkin.

Rakastuin leffan Gideoniin, eli Jannis Niewöhneriin samalla sekunnilla kun hän leffassa käveli esiin. Tottakai kohtaus oli oikein klassinen, poika tulee portaita ylös puku päällään ja tyttö jähmettyy tuijottamaan. Silti, niin hyvä näyttelijävalinta.

Myös Gwendolynin näyttelijä, eli Maria Ehrich oli oikein hyvä ja luonteva roolissaan. Hänestä huokui täysin sama fiilis, kuin olin kirjankin Gwenistä saanut.

Juonen pohjalta elokuva myötäili pitkälti kirjaa. Muutama kohtaus oli kiepsautettu toisin päin mikä aluksi hiukan hämmensi, mutta loppupeleissä ratkaisu oli toimiva näinkin. Jäi vain vähän epäselväksi miksi kohtaukset oli vaihdettu päikseen, nojaa.

Mahdolliset spoilerit tulevat nyt

Leffa ei suinkaan loppunut rippituoliin kirkossa, kuten kirja. Katselin ihmeissäni, että miten jäljellä on vielä puoli tuntia ja se pusukin jäi puuttumaan ? Lopun jatko kuitenkin täydensi elokuvan ehkä hiukan hataraksi jäänyttä juonikuvaa ja kertoi jopa vastauksen yhteen kirjassa kysymykseksi jääneeseen asiaan.

Minusta oli hauskaa katsoa, kuinka Gwendolyn ja Gideon yrittivät elokuvassa pussata varmaan ainakin neljästi, mutta joka kerta heidät keskeytettiin erittäin pahasti.

Kuitenkin suurimmaksi pettymykseksi elokuvassa osoittautui sitten juuri tämä "vihdoin" suudelma.

Koulun tansseissa. Hitaitten aikana. Kaikkien keskellä. MIKÄ KLISEE !!! Toki elokuvassa haettiin päätöstä, joka ei jätä leffaa niin auki ja näin se onnistui. Tämä oli elämys, vaikka tulevia osia ei katsoisikaan. Mutta silti. Varsinkin, kun pidin rippituolikohtauksesta kirjassa niin paljon.

Spoilerit loppuvat

Toteutuksen puolesta leffaa voi vain kehua. Visuaalinen ilme oli erittäin kaunis, näyttelijävalinnat onnistuneita ja bongasin taas yhden uuden ihanan soundtrackin, palkitan sen tuohon trailerin alle.

Nyt vain taistelen itseni kanssa; katsonko jo kakkososan elokuvana ( ilmestynyt 2014 ) vai maltanko maanantaihin, jotta saan toisen kirjan käsiini ? YH. Pakko malttaa, minä pystyn siihen. Olen kyllä innoissani, että jos kerran kirjat 1&2 ovat elokuvina, on varmasti kolmannenkin pakko tulla, eikö ?

ARVIO 5-/5 

Valitettavasti huonohko lopetus verotti miinuksen verran, surettaa itseänikin.

Viettelys - Maggie Stiefvater

" Jos jokin tuhoaa minun sankarini, se johtuu jostain, mitä he ovat itselleen tehneet. Minähän kerroin. Minä vain sysään väkeni tilanteisiin. Miten he ne käyttävät, on heidän asiansa. Jos vihollinen on olemassa, se on heidän sisällään.
 - Baby North tosi-tv-uhreistaan

Löydetty.
Cole St. Clair - rocktähti, ihmissusi, entinen addikti - on Los Angelesissa ja lupautunut esiintymään tosi-tv-ohjelmassa, jonka tarkoitus on vietellä tähti kaidalta tieltä. Oikeasti hänet on vietellyt kapunkiin yksi ainoa syy: Isabel Culpeper

Kadonnut.
Isabel yrittää pärjätä Enkelten kaupungissa. Hän tuntee pelin hengen yhtä hyvin kuin muutkin teeskentelijät, mutta elämä tuntuu turhalta. Mikä on palkinto ?

Viettelys.
Joskus kauan sitten Isabel ja Cole rakastivat toisiaan, mutta mennyt yhteiselo ei anna toiveita ruusuisesta tulevaisuudesta. Vain se on varmaa, etteivät he osaa päästää irti toisistaan.

Viettelys on Väristys-sarjasta tuttujen Colen ja Isabelin tarina.

Aivot: Lopetit kirjan kaksi päivää sitten, etkä ole vieläkään kirjoittanut postausta.
Innarina: Niin mutta kun ei ihan vielä, en halua...
Aivot: Hemmetti soikoon, ala kirjoittaa tai se jää tekemättä.
Inna: Okei...

Luin Väristys-sarjaa viime kesänä ja tykästyin kovasti sen tavallisesta poikkeavaan ihmissusi-ideaan. Sarja kuitenkin jäi harmikseni kesken, enkä edes muista miksi, mutta Ikuisuus odottaa onneksi juuri nyt pöydälläni sen viimeistelyä.
Tosiaan, pidin sarjasta paljon, joten kun huomasin, että siihen on ilmestynyt sivukertomus joka kertoo Colesta ja Isabelista, oli se pakko saada luettavaksi. Ja ruokataukoja ja unta laskematta lukaisinkin kevyesti yhdeltä istumalta.
Syy, jonka takia en halunnut postausta tehdä, on se etten millään haluaisi myöntää itselleni kirjan loppuneen... Ylläoleva juonikuvaus on täysin kirjan takakannesta, sillä en juuri nyt kykenisi tiivistämään tällaista kirjaa ilman mehukkaimpia spoilereita.

Olen ihan hulluna Maggien hahmoihin. Isabel ja Cole ovat molemmat suosikkejani, omapäisiä jääräpäitä, jotka sopivat täydellisesti toisilleen. Heillä on oma yhteinen huumorinsa, jolle itsekin naurahtelee sivu toisensa jälkeen, mutta myös oikean elämän ongelmia, jotka tuntuvat itsellekin tutuilta.
Väristys-trilogian päähahmot Sam ja Grace mainitaan vain muutaman puhelinsoiton ja muistelon verran, mutta eipä heitä tässä kyllä tarvitakkaan.

Väristys-sarja painottuu pitkälti ihmissusi-teeman ympärille, ja koin erittäin piristäväksi sen, että tässä kirjassa se on suhteellisen pienessä osassa. Toki se vaikuttaa merkittävästi tarinan kulkuun ja on esillä lopun huippukohdassa, mutta kuitenkin pääkohdat ovat jossakin muualla.

Joskus kirjoissa on hahmoja, jotka haluaisi vain napata omaan elämäänsä ja istuttaa kavereidensa sekaan. Cole on sellainen.
Haikein mielin palautan tämän kirjastoon, aivan pakko kyllä saada omaan hyllyyn vielä joskus.

ARVIO:   5/5

Kirjailija: Maggie Stiefvater
Kustantaja: WSOY
Englanninkielinen alkuteos: Sinner
Julkaisuvuosi: 2014
Suomentanut: Marja Helanen
Sivuja: 348
Mistä: Kirjastosta lainattu
Haasteet: Kirjankansibingo - Kaupunki ( tämä oli muuten yllättävän vaikeaa, kun tuntui sopivan moneen kohtaan... )